NOSTALGIA ARCTIC OCEAN: August 2013

Thursday, August 1, 2013

50 years later

to KOMAG river

2013

Vadsö, Vesisaari, Water island

http://en.wikipedia.org/wiki/Vads%C3%B8

Wille where camping was 1963

http://www.youtube.com/watch?v=acJCth5cE9c

Varangi fjord and Arctic Sea near Komag river

Komag river license office

Our road year 1963

Our road 2013

Fishing tackles have to wash from bacteria

Greta Hagala offered coffee on balcony

https://www.youtube.com/watch?v=j3pqcg37rjU

Greta was 14 years in 1963

Hagala, early days family living left,

cows and horse right side of the house

Komag river is salmon river,

picture from T-shirt

Vestre Jakobselv,

one-room flatlet

Vardö - 2.000 people town from 1789

Vardö fortification from 1307

New road and signposts

Back cover of the arms book

picture taken 1963 where we look

the shell from Lapland war

Coffee break on Teno river

Norwegian lady made us waffles in Kautokeino

http://www.youtube.com/watch?v=Z5OAoQsqI08

Trinket artist shop in Enontekiö

Famous writer, bird lover, vet Yrjö Kokko

observe tower in Enontekiö

This was vet's lake observing specially aquatic birds

Ungelo or Uivelo, well modelled and very rare seen

"Niin viehättävän siroa vesilintua

en ollut aikaisemmin nähnyt",

Yrjö Kokko.

Founded by Forest Government in Finland

Matkalukemiseksi oli varattu K.M. Walleniuksen kirjoittama kirja Harakka-Antti lähtee itäjäihin. Wallenius oli saanut jääkärikoulutuksen Saksassa ja tuli Suomeen 1918. Hän toimi valkoisten puolella aluksi joukkueenjohtajana Tervolassa ja Torniossa ja vähän myöhemmin hänet nimitettiin Lapin rajavartioston komentajaksi. Kenraali Wallenius erotettiin puolustusvoimista 1930 presidentin kyyditykseen liittyen. 1935 hän pääsi kalajauhotehtaan johtajaksi Petsamon Liinahamariin. Kahtena vuotena hän tutustui jäämeren kalastukseen ja kalastajiin niin perusteellisesti, että pystyi kirjoittamaan kirjan Miesten meri, josta Harakka-Antin kirja on myöhemmin julkaistu osateos. Kirjassa on kuvaus Novaja Zemljalle eli Uudelle maalle tehdystä usean kuukauden kestäneestä kalan ja riistan pyyntimatkasta, johon tämä Harakka-Antti eli Antti Leukumaa osallistui. Miesten meri ilmestyi vasta 1952, mutta aineisto on todennäköisesti peräisin juuri tältä Petsamon ajalta. Wallenius ei itse ole varmastikaan ollut pyyntimatkalla mukana, mutta tehnyt lyhyempiä matkoja saadakseen kokemuksia. Hän on kuvannut matkan melkein kuin olisi matkalla ollut. Olisipa ollutkin ja ottanut vielä kuviakin. Maaliskuun 13. päivänä alkanut matka päättyi lähes neljä kuukautta myöhemmin 10. päivänä heinäkuuta. Tapahtumavuotta ei ole kerrottu, vuosi on varmaan 1935-37 aikoihin, jolloin hän oli itse siellä. Kirjoittajalla on varmaan ollut käytettävissä laivan logikirjakin. Antin kohtalonhetket olivat lähellä, kun hän kaverinsa Jukan kanssa lähti pyytämään mursuja. Vene murskaantui railoon ja he joutuivat uimaan jäältä maihin jääkylmässä vedessä aseiden ja panosten kanssa onneksi vain muutaman metrin matkan. Useiden päivien saaressa olon jälkeen seikkailu päättyi, kun laiva löysi lopulta heidät.

Alla on ylen arkistovideo elämästä Petsamossa tuohon aikaan:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/petsamon_vesilla_v_1935_18133.html#media=18136

Yllä videolla elämää Suomen Petsamossa 1930-luvulla. Kuvissa näkyy mm AUNUS-laiva, jolla Paasilinnat pakenivat Talvisotaa Jäämeren kautta Norjaan. Reino Paasilinna syntyi matkalla Reino-nimisen saaren kohdalla ja sai nimensä saaren mukaan.

Above a Yle-video from the 1935 of life in Petsamo.

The book Harakka-Antti lähtee itäjäihin (Magpie-Antti leaves to eastices), written by general Wallenius is descption of catching and hunting trip to Novaja Zemlja.

VESISAARI

Cemetery for finnish people in Vestre Jakobselv

Georg Räisänen was about 40 y in 1963

Behind perhaps his father Isak Räisänen

The church of Vestre Jakobselv in Water island built 1940,

been saved from russian bombs against nazis

Land is rough, vegetation low but beautiful

The sun is shining many months day and night

SIMO SIMPAN MUISTELUKSIA

Melkein naapurin poikana olimme Vihon kanssa leikkikavereita alle kouluiästä lähtien. Tämä kaveruus lienee alkanut heti sotien jälkeen, jolloin olimme molemmat kesäisin Mustanlahden kentässä. Olihan Lanton ja Nivan kesäpirtit ja navetat aivan lähekkäin ja karjat laidunsivat samoilla alueilla.

Vilhon ja minun yksi erikoisimpia harrastuksia oli kivien heittely. Milloin kilpailimme heittojen pituudessa, milloin taas tarkkuudessa. Sattuihan näissä hommissa vahinkojakin. Erään kerran minulla kivi lipsahti ja osui pahaa jälkeä tehden Vilhon nenänvarteen. Siitä sain tietysti ”kunnon palkinnon” vanhemmiltani, niin kuin sen ajan kasvatusmetodeihin kuului. Tämä kivien heittely jatkui kuitenkin aina tilaisuuden tullen. Tuli sitten kouluun lähdön aika Vilholle, jolloin lähdin hänen mukaansa, vaikka olinkin vuotta nuorempi.

Lähdimme aina aamulla varhain, jotta ehdimme Rajalan jänkälle ajoissa. Olimmehan päättäneet jostakin syystä yrittää kivittää Immonen-nimistä miestä, joka meni pyöräillen aamuisin töihin. Onneksi pelkäsimme riittävästi ja valitsimme väijytyspaikaksi kaukana tiestä olevan pensaikon, josta heittämämme kivet eivät suinkaan osuneet kohteeseemme.

Keväisiin harrastuksiimme kuului ehdottomasti harakan ja variksen pesien hävittäminen. Reviirim-me ulottui aina Ruotsin puolelle saakka. Monta kertaa joutui Vilhokin palaamaan kotiinsa housut pihkassa ja usein palkeenkielille repeytyneenä.

Talviaikaan koulumatka kuljettiin suksilla. Tuo hiihtäminen ja mäkien laskeminen olikin yksi tärkeimpiä harrastuksiamme. Vilho pärjäsi hyvin Pellon Ponnen järjestämissä sarjahiihdoissa sekä myöskin koulun hiihtokilpailuissa. Myöskin keskikoulumatka tehtiin hiihtäen Kylänsaaren halki Nivanpäästä yhteiskoululle ja takaisin.

Mieleenpainuva oli Kylänsaaressa asuvan vanhuksen huolenpito meistä ”sikiörievuista”. Joka päivä, kun palasimme koulusta, meidän piti piipahtaa Jyylin tykönä ryyppäämässä kuppi tosi väkevää, suolaista kahvia, joka usein oli kuulemma ”pojan aamullista kahvia vähän lämhäytettynä”.

Vilho oli tosi mukava leikkikaveri. En muista tappelimmeko koskaan. Se oli tietysti minun onneni, sillä olinhan paitsi nuorempi myöskin paljon pienempi ja heikompi kuin Vilho. Iäkäs äitini muistelee usein Vilhon ja minun tekemisiäni. Kun aloitimme koulun käynnin, niin usein teimme tehtävät minun kotonani, koska Vilho asui vähän kauempana ja meidän piti päästä mahdollisimman nopeasti leikkeihimme koulun jälkeen.

Matematiikan opiskelun alkuvaiheissa piti vihkoon piirtää numeroita. Vuorossa oli numero viiden piirtäminen. Vilho työnsä lomasta huudahti äidilleni: ”Tule ny Elli kathoon ko nuo pörröt aloit vahtaahmaan toisiansa!”. Vilho piirsi toisen viitosen oikein ja toisen niin, että numeroiden kaarevat osat olivat vastakkain.

Myöhemmiltä vuosilta on jäänyt äidille mieleen, kun Vilho eräänä sunnuntaiaamuna saapui meille. Äiti oli yksin kotona, ja kun Vilho huomasi keittiön pöydän päälle unohtuneen kansakoulun laulukirjan, niin hän otti sen käteensä ja alkoi laulaa Ellille kirjan lauluja numerojärjestyksessä. Taisipa sitä laulua jatkua tuntikausia, lopettamispyynnöistä huolimatta, kaikki laulut samalla nuotilla Vilhon laulutaidon muistaen.

Ikä karttui, opettelimme yhteisillä kalareissuilla Hanhiriivissä ja muuallakin tupakanpolton. Olimme suunnilleen rippikouluikäisiä, kun päätimme kesäkuun alussa tehdä kiljun. Yhdessä ”lainasimme” Vilhon Oskari-sedältä 30 litran maitotonkan. Kuljetimme sen ja ostamamme sokerin sekä hiivan Lampsaareen. Teimme asianmukaiset alkuvalmistelut nuotiolla ja veimme rankkiastian muurahaispesään Lanton riihen taakse metsikköön. Parin viikon kuluttua haimme tonkan mättäästä ja kuljetimme sen pitkin metsiä Rajalan jänkän ryteikköön. Siellä panimme kiljun kanistereihin ja pulloihin ja kätkimme ne. Tummuneen tonkan palautimme Oskari-sedän käyttöön. Sitten juhannusaattoaamuna varhain lähdimme porukalla Eskon, Sepon, Joukon ja Kalervon kanssa Kukasjärvelle juhannuksen viettoon eväsreput täydennettynä kiljupulloilla. Saimme näin ensikokemuksen humalasta ja ennen kaikkea todella kunnon rapulasta! Tältä reissulta on oheinen valokuva, missä Vilho pitelee tosi isoa ahventa. Muistatko Vilho miten tämä ahven saatiin?!

Vilho on ison perheen esikoinen, hänellä oli seitsemän veljeä ja yksi sisar. Pojat olivat hyvin vilkkaita ja idearikkaita keksimään kaikenlaista. Läksyjen luku ei ollut mitenkään helppoa kovassa metelissä. Mutta Vilho oli erinomainen keskittyjä jo keskikouluaikana. Kerrankin, kun lähdin käymään Lantossa, Vilho luki historian kokeeseen. Pikkuveljiä hääri ympärillä ja välillä hänen niskassaankin koettaen saada Vilhoa osallistumaan heidän touhuihinsa. Istuin toisella puolen pöytää ja katselin jonkin aikaa hyörinää. Vilho ei tiennyt mitä ympärillä tapahtui, vaan jatkoi lukemistaan hänelle tyypillisesti vasemman käden etusormella nenän päällystä hitaasti hieroen. Ei hän tiennyt edes, että olin käynyt Lantossa, kun asiasta seuraavana päivänä keskustelimme.

Sitten tuli aika lähteä lukioon Tornioon. Ensimmäisen lukiovuoden asuimme Pirkankadulla Vehkaperän vinttihuoneessa. Lukuvuosi meni mukavasti, kuten olettaa sopikin.

Oma tarinansa on myöskin toisena lukiovuonna saamasi jälki-istunto ja siihen liittyvä isäsi nimen kirjoitus. ”Onneksi” me sinun kaverisi ehdimme harjoitella isäsi nimenkirjoittamista ollessasi autokoulussa. Tämän taidon turvin isäsi allekirjoitus ilmestyi jälki-istuntolappuusi sekä sitten samasta syystä saamaasi käytöksen alennusnumeron sisältävään kevätvälitodistukseesi. Näitä kumpaakaan ei kotiväkesi milloinkaan nähnyt!

Summa summarum. Olit minun ja monen muun erittäin hyvä kaveri kaikissa tilanteissa. Hyväntahtoisuutesi ja toisen auttamisen halu varsinkin tietopuolisissa asioissa oli vertaansa vailla. Mahdottoman mukavia vuosia Sinulle. Toivottavasti terveytesi antaa aina mahdollisuuden nauttia kaikesta mitä tuleman pitää. Ja tähän loppuun valokuva, missä Vilho esittelee vahvimpia puoliaan! Muistatko vielä kuka tämä tyttö on?

LANTIKALLA KALAAN JÄÄMERELLE - WILLE MUISTELEE

Elettiin kesää 1963. Ikää oli jo kaksi kolmatta ja markan perästä oli juuri pyyhitty yli kaksi nollaa. Valitettavasti niin ei ole mahdollista menetellä iän kanssa. Ensimmäinen yliopistotalvi oli ohi Oulussa – talvi, joka aloitettiin syksyllä 1962 kämppäkavereina Matin kanssa Tuirassa rautatien takana. Varsinainen koti oli kuitenkin Domus Botnica, jota Tuure Miettinen ja muut tutut jo asiantuntemuksella isännöivät. Autot tuntuivat Matista kuitenkin konkreettisemmilta kuin matematiikan yhtälöt ja niinpä hän oli jättänyt Oulun ja muuttanut jo samaisena syksynä Helsinkiin autojen perään. Hyvä niin ja tarvittiinhan Helsinkiinkin kunnon tukikohta.

Tuohon aikaan oli kotonani Pellossa maatalouden harjoittaminen muuttunut jo lähinnä harrastukseksi. Sen tiimoilta ei juuri työvoimaa tarvittu. Talven opintojen jälkeen oli minulla kuitenkin kesän työpaikka hyvin tiedossa. Puut oli jo hyvissä ajoin sahattu ja nyt niistä tuli rakentaa uusi kotitalo vuonna 1961 palaneen tilalle. Yhdessä naapurin isännän – Kuusijärven Antin – kanssa oli käyty näihin töihin jo varhain keväällä. Matti sensijaan talven autojen parissa puuhasteltuaan oli keväällä vienyt isäni vanhan Land Roverin Tornioon kunnostusta varten. Jeeppi oli seisonut jo jonkin aikaa katsastamattomana, vaikka kyllä sillä ajettiinkin ainakin syrjäteillä ja öisin – väliin vanteillakin ilman kumeja. Matin asiantuntevassa ehostuksessa alkoi jeeppi tulla ajokuntoon. Ja niin alkoi Torniosta tihkua viestejä: ’Ole Ville valmis, vaimo se odottaa Ville sinuakin’ (tyylinäyte poimittu eräästä Matin kirjeestä syksyltä 66).

Juhlava oli sitten se kesäinen päivä, kun jeeppi ilmestyi Pelloon ympäriinsä koristeltuna: ’Osuuskassa oikea ratkaisu’ koristi kuljettajan sivua, ’Peogeot varma sijoitus ja arvokas auto’ vakuutti hanttimiehen puoli ja ’Nuorisotili auttaa alkuun’ opasti jeeppi takaatulijoita. Etupuoli tuulilasin alta kuulutti vielä sponsoreista: ’Pörhön autoliike’ ja ’Pohjoiskairan auto’. Nämä oli Matti Tornion osuuskassan ohella saanut sponsoroimaan Norjanmerelle tehtävää kalamatkaa. Määränpäänä oli Komagjoki, Varangin vuonoon pohjoisesta Vesisaaren ja Vuoreijan välillä laskeva joki. Siellä kuulemma oli punalihainen helposti narrattavissa.

Eipä omatunto juuri kolkuttanut, kun rakennustyöt vaihtuivat jeepin pakkaamiseen ja olihan Matin mainoksilla hankkima matkakassakin jo varsin sievoinen. Jeeppi oli tietenkin avoautona ilman koppia ja sen takaosa täytettiin kaikilla tarvittavalla polttoainesäiliöstä lähtien. Matti vakuutti, että jeeppi on loistokunnossa ja niin matkakuume ajoi meidät vikkelästi tien päälle. Alkutaipaleen suorin tie Meltauksen kautta Sodankylään ja siitä edelleen Ivaloon oli minulle kovin tuttu, sillä kahtena edellisenä kesänä – 1962 niiden kolmen viikon aikana , kun olin kokelaana kuntolomalla – olin ollut tukinajossa Nellimestä Veitsiluotoon. Johtuiko se sitten mainoksista, että tämän suorimman reitin sijasta suunnistimme aluksi kohti Rovaniemeä. Näin siitäkin huolimatta, että parin-, kolmenkymmenen kilometrin ajon jälkeen matka jo katkesi jeepin renkaan puhkeamiseen. Nopeastihan siitä selvittiin ja kohta voitiinkin jo ikuistaa jeeppiä matkustajineen potrettiin Rovaniemen napapiirillä. Kovin olematon oli pukin paja vielä tuolloin, itse asiassa ei mitään. Matkalla Rovaniemeltä Inariin jeeppiä mainoksineen esiteltiin kaikilla mahdollisilla tavoilla: pyöriteltiin Sodankylässä, käytiin Saariselän huipulla ja ikuistettiin oikein filmille osuuskassan ja sen johtajan kanssa Inarissa

Norjanmeri väikkyi kuitenkin mystisenä mielessä ja niin käännettiin jeepin keula nopeasti Inarijärveltä kohti Utsjokea. Kaamaseen asti tie oli minulle entuudestaan tuttu, sillä olin ajanut sieltä Karigasniemeen kääntyvän tien risteyksestä – nykyinen Kaamasen Jounin poronsarvijauheen ostopaikka – ratapölkkyjä eli liibettejä, joita tuon alueen lyhytkasvuisista männyistä silloin sahattiin. Kaamasen jälkeen alkoi kiehtova tuntemattomuus. Tie jatkui kävivät pienemmiksi ja pienemmiksi ja lopulta mäntykin hävisi maisemasta – havupuuvyöhyke päättyi. Pysähdyimme ikuistamaan itsemme Inarin ja Utsjoen kuntien rajapaalulla ja löysimme suurehkon ammuksen pyrstöosan ihmeteltäväksi. Kovin olemattomalta vaikutti ensi alkuun Utsjoen kirkonkylä, koska sen vähälukuiset talotkin sijaitsivat hajallaan matalan koivikon pimennossa. Hotellihan siellä oli ja tuohon aikaan lossi kuljetti väen kirkonkylästä Norjan puolelle. Tietä Nuorgamiin ei Suomen puolella vielä tuolloin ollut.

Jotenkin tuntui jeeppi karsastavan ulkomaille menoa, sillä tultaessa lossilla Norjan rantaan se ei suostunut enää käynnistymään startista. Omatekoinen SF-tunnus oli kyllä aisanmukaisesti paikallaan, eikä tullimiehiäkään näkynyt. Vanha lautturi – muistaakseni Helander nimeltään – ei kuitenkaan jeepin oikuista hätääntynyt ja tulihan samalla lossilla pari muutakin henkilöautoa, joiden avustuksella saatiin jeeppi taas ajokuntoon. Keula käännettiin Suomen päälaella sijaitsevaa Polmakia kohti. Täältä matka jatkui Tana brun kautta Varanginvuonon perukkaan. Oli tultu Norjanmerelle. Kovin tuntui maailma väljältä. Vedestä vain ei enää voinutkaan keittää kahvia. Se maistui liian suolaiselta. Jäämeri opetti meille ensimmäistä kertaa oikean meren tapoja. Pieniä autioita hautuumaita ja niillä suomenkieleisiä hautakiviä oli tien varrella ajaessamme kohti Vesisaarta, alueen tunnettua keskusta. Mutta eihän täällä olekaan viinakauppaa – oli pikainen havaintomme kaupunkiin tultaessa. Lähin sellainen oli kuulemma Hammerfestissa. Ja kuitenkin se 60-prosenttinen finsprii oli maankuulua lääkettä.

Vesisaaresta oli vielä satakunta kilometriä Komagjoelle. Piti tankata jeeppi ja miehet. Mutta punalihainen maistui jo suussa, joten ei muuta kuin matkaan. Muutaman talon kyläpahanen sijaitsi Komagjoen suussa meren rannalta. Sieltä piti meidän hankkia tarvittavat luvat. Ja löytyiväthän ne. Hakalax-nimisessä talossa asui Suomesta aikoinaan tulleita Hakaloita. Taloon tultiin keskeltä ja toisessa päässä asuivat ihmiset, toisessa elikot. Lestadiolainen Oulussa ilmestyvä Päivämies näytti olevan talossa hengenravintona. Suomea puhuivat ja vaikuttivat kovin ystävällisiltä. Nyt oltiin Komagjoella. Luvat olivat taskussa ja joki tuntui aivan kuhisevan lohista. Oli vain löydettävä sopiva asentopaikka. Jeepillä oli helppo liikkua puuttomassa tunturissa. Niinpä ajoimme sillä kymmenkunta kilometriä pitkin tunturia jokea ylös kunnes löysimme sopivalta vaikuttavan kala- ja asentopaikan. Leiri vain pystyyn ja lohta nostamaan.

Mutta eipä tuntunut lohi olevan syönnillään. Taisi siinä olla niin miesten kuin varusteidenkin osalta puutteellisuuksia. Ohikulkijat pitkissä vartalosaappaissaan ja hienoine vapoineen kyllä nostivat lohta leirimmekin kohdalta. Muutaman päivän yrityksen jälkeen katsoimme parhaaksi jatkaa matkaa. Purimme leirin – eikä lohienkaan pakkaaminen tuottanut ongelmia – ja ajoimme takaisin jokisuulle. Mutta mitä ihmettä – jokisuuhan oli täynnä kalastajia. Kuulimme, että iso merirautuparvi oli tullut mereltä jokisuulle. Nyt oli Ahti meillekin suosiollinen, lähes kilon painoisia punalihaisia alkoi nousta meidänkin vieheillä jokisuulta merestä. Pystytimme teltan yöpymistä varten. Alkoi nostattaa mereltä myrskyä. Kovassa pääkivussa jäin telttaan makaamaan, kun Matti lähti uudelleen rautujen perään. Myrskyn riepottamassa teltassa pääkipuni yltyi aivan sietämättömäksi ja epäilin jo saaneeni avoautokyydistämme aivokalvon tulehduksen. Matin tultua joelta kerroin asiasta hänellekin. Mutta Mattipa rupesi heti tohtoriksi. Hän keitti vettä kahvipannussa ja sekoitti siihen ehkä finspriitä – lienee löytäneet sitä sittenkin Vesisaaresta. Ja kylläpä siitä tuli hyvä rohto, hetkessä oli kipu poissa ja niin voitiin herkutella samaisessa kahvipannussa keitetyillä punalihaisilla merirauduilla. Tunsimme, ettei ollut mennyt Komagjoen kalareissu hukkaan.

Aamulla ei merirautuparvesta näkynyt enää jälkeäkään. Niinpä päätimme jatkaa matkaa. Mutta mihin? No, Hammerfestissahan olisi kuitenkin se viinakauppa ja Nordkappkin olisi matkan varrella. Siispä takaisin Vesisaareen ja sieltä Varanginvuonon pohjaan ja edelleen Tana bruhun. Täältä suunnattiin jeepin keula Jäämeren tielle ja aluksi kohti Tenovuonon pohjaa. Maisemat olivat kyllä kokemisen arvoiset. O ja jeppi – totesi vanha lapinmies Tenovuonon pohjukassa kuultuaan olevamme liikkeellä jeepillä. Hän muisteli nähneensä niitä myös saksalaisilla sodan aikana. Tenovuonosta jatkui matka kohti Lakselvia. Matkalla tarjosimme kyydin eräälle Norjan miehelle, joka oli pyörällä menossa 80 kilometrin päähän porojen perään. Tällä suopungin koristamalla miehellä oli lapsia opiskelemassa Oslossa. Jäämerentien jälkeen Lakselv tuntui todella suurelta paikalta. Päämäärämme oli kuitenkin muualla. Ehkä Nordkapp? Niinpä jatkettiin ylös Porsangerinvuonoa aina Russenesiin, josta tuohon aikaan lähti lautta Nordkappiin. Perillä pystytettiin teltta meren rannalle lautan lähtölaiturin läheisyyteen.

Tyven meri väikkyi varsin houkuttelevana. Lokkien lento merellä myötäili kalaparvia. Rannalla oli kalaveneitä juksineen ja muine pyyntivälineineen. Pääsispä merelle pyytämään seitä ja turskaa. Ja onnistuihan se. Saimme palkattua pari pikkupoikaa soutajiksi ja pääsimme meripyyntiin. Ja kylläpä oli meri suosiollinen. Seitä ja turskaa nousi aivan yhtenään pitkälle yöhön. Aamulla, kun nouseva aurinko oli ajanut ulos kuumasta teltasta ja herättänyt havaitsimme oikean Pietarin kalansaaliin. Nyt oli jo työtä perkuussa ja kalojen säilömisessä kuljetuskuntoisiksi.

Lauttarannan läheisyydessä oli erään talon päädyssä vähäinen kahvila. Seuraavana kesänä 1964, kun olimme mittaamassa Muoniota maailmankartalle – siellä oli kesän lopulla Mattikin mukana volkkarilla – meitä passasi Eskelisen matkustajakodissa kesätöissä ollut opiskelijatyttö Irja, joka kertoi olleensa edellisen kesän 1963 töissä Russenesin baarissa. Emme häntä tuolloin baarissa kuitenkaan nähneet, vaikka kävimmekin tiedustelemassa sieltä lautan kulkua Nordkappiin. Kun lauttaa ei sitten kuulunut eikä baaristakaan saanut kunnon selkoa kulkuajoista, päätimme jättää Nordkappin väliin ja jatkaa Hammerfestiin. Jeepin keula vain kohti Skaidia ja sieltä edelleen Hammerfestin lautalle. Lauttamatkan aikana ehdittiin jopa nostaa muutama seikin merestä.

Hammerfestissa teltta pystytettiin oikein leirintäalueelle, joka sijaitsi hyvällä näköalapaikalla. Jeeppi reagoi hieman erikoisella tavalla teiden muuttumiseen Norjalle tyypillisiksi jyrkkäreunaisiksi. Siitä katosivat jarrut! Siinä olikin sitten ohjelmaa Hammerfestin ajalle. Leirintäalueella niitä yritettiin löytää. Mutta vaikka kuinka jeeppiä ilmottiin, ei jarruja vain löytynyt. Lopulta ei auttanut muu kuin lähteä jarruitta tielle, jolla muiden kulkijoiden lisäksi vaelsivat myös lehmät ja lampaat. Kovin oli matka onnekas lähdettäessä aluksi takaisin kohti Skaidia, sillä vain kerran taisi lehmän takamus jarruttaa jeepin kulkua.

Skaidista lähdettiin kohti Altaa ylittäen varsin korkealta tuntureita niin, että tien varrelta löytyi vielä luntakin. Kautokeinon ympäristöstä kesäpaikoilleen tulleita lappalaisia asui tien varrella. Tavoitteena oli Tromsö. Tämä oli jo kuitenkin jeepille liikaa. Altassa se alkoi vuotaa öljyä vaihdelaatikosta, eikä uusi keksintökään – plastik padding – kyennyt vuotoa estämään. Oli totuttava ajatukseen, että jeeppi oli ilman jarruja ja vuoti öljyä. Altassa kuulimme, että Kautokeinon ja Hetan välinen tie oli jo siinä kunnossa, että sitä voisi jeepillä ajaa. Siinäpä pelastus. Ei muuta kuin öljykallonat mukaan polttoainekalloonien lisäksi ja kohti Kautokeinoa. Kautokeinosta matka jatkui välittömästi kohti Hettaa ja täältä kohti Palojoen suuta ja sitten Kilpisjärven suuntaan Kaaresuvantoon. Oli taas kiire kalaan. Nyt Lätäsenon varsille, missä Matti ja Tuure olivat olleet edellisenä kesänäkin kalassa.

Tuohon aikaan Kaaresuvannossa isännöi Vuolivirta. Avosylin hän toivotti meidät jeeppeinemme tervetulleeksi hänen palvelukonserniinsa. Jeeppi piti olla aina huolellisesti parkkeerattuna huoltoasemalle tien laitaan, jotta se houkuttelisi ohikulkijoita taloon. Se oli nyt vieheenä ja mahdollisti oleskelumme tuossa palvelukompleksissa. Meille uskottiin jopa tehtäviä, kuten lappalaisten myytäviksi tuomien taulujen hinnoittelua. Hinnoitteluohjeena oli: minkä huonompi taulu, sen korkeampi hinta, sillä kukaan ei osta huonoa halvalla. Kompleksissa vaikutti myös Tornionkoulusta Pirilän Ilkka – tuleva pappi, joka oli paikkakunnalla jonkinlaisena turistioppaana.

Jarruttomana ja öljyä vuotavana tuli lopulta jeepille lähtö Lätäsenon varteen pitkin saksalaisten sotavangeilla teettämää tietä. Ja hienosti jeeppi nytkin tehtävästä suoriutui. Päästiin haluttuun paikkaan joen rannalle pystyttämään leiri. Mutta eipä ollut harjus oikein syönnillään. Matkan rasitukset alkoivat tuntua jeepin lisäksi jo miehissäkin. Ja kun harjuskin oli kovin nihkeänä, ei tuosta Lätäsenon leiristä tullut kovin pitkäaikaista. Hetkeksi vielä takaisin Kaaresuvantoon seuraamaan tuon taikurin touhuja ja sitten jeepin keula kohti etelää. Päämääränä oli nyt jo Pello, mutta Kolaria lähestyttäessä Matti huomasi, että tässä lähellähän on hyvä kalajoki – Äkäsjoki. Siis Äkäslompoloon! Tutustuttiin tuohon Ylläksen juurella lepäävään mystiseen kylään. Siitä tulikin sitten hiihtokohde useaksi tulevaksi talveksi. Lompolojärven Hermannin majoituksesta Luosussa muodostui näiden hiihtoretkien kiintopiste. Puuhattiin jopa tonttia alueelta, mutta valitettavasti oltiin niin lyhytnäköisiä ja ehkä köyhiäkin, ettei hanketta tuolloin viety päätökseen. Tammukan ja harjuksen kiilto silmissä seurailtiin Äkäsjoen houkuttelevaa keimailua pitkin tienvartta. Jossakin yritettiinkin! Mutta kyllä kalakuorma pääasiassa koostui Russenesin seistä ja turskasta, kun jeepin keula lopulta käännettiin Pelloon. Runsaat kaksi viikkoa oli vierähtänyt taipaleella. Rakennustyötkin olivat edistyneet kohtuullisesti.

Sellainen oli se suuri Norjanmeren kalareissu. Matin uuttera valokuvaus on tallentanut meille lukuisia tuokiokuvia tuolta taipaleelta. Jälkeenpäin olen viettänyt monta nostalgista hetkeä tuon valokuvakavalkaadin parissa. Kovin puhutteleva on esimerkiksi vanhan lapinmiehen ilme Tenovuonon pohjukassa hänen todetessaan: ’O ja jeppi’. Niin raihnaiseksi meni jeeppikin tuolla reissulla, ettei siitä enää juuri ollut käyttöpeliksi. Kalevi Enbuskan korjaamosta Pellossa taisikin sitten tulla jeepin vanhuuden lepopaikka.

Professori Vilho Lantto
Helmikuussa 1991

HEIKKI HENTEN MUISTELUKSIA

Syksylä ko Ville tuli Pellosta Tornihoon kouhluun, niin erhäälä välitunnila kahdeksannen luokan pojat pähkäilivät matikan tehtävien kansa. Ville sano, että antakaapa ko mie katton. Siinä hetki meni ja Ville anto pojile oikeat vastaukset ja asia oli sillä selvä.

Samala kuuennela luokala oli matematiikan opettajana rehtori Kalle Kauppi. Hän totisti erhään jomman tehtävän ja kirjoitti taulule m.o.t. Ville sillon viittasi ja sano, ettei se ole nuin. Kauppi käski Villen taulule totistamhaan teorian oikeaksi. Ville teki työtä käskettyä, jollon rehtoriki huomasi virhheensä.

Tästä lähin Kauppi pruukasi kysyä,että mitäs mieltä Lantto on tästä. Koulua käthiin miten kuten. Iskuryhmä Ville, Matti, Timo, Seppo, Heikki ja Simo oli ussein asiala. Joskus hyässä ja joskus pahassaki.

Muistan elävästi tilantheen, ko Timo asu Husala. Tymppi oli poissa kotoa ja piti tulla vasta huomenissa. Viattomasti aivan olima kokkoontunheet Timon tykö. Lauloima ja piimä hauskaa. Matti meni amheeseen. Ville toppuutteli tapojensa mukhaan ja sano, että jos Tymppi tullee. Timo siihen, että vasta huomena. Kului tovi, ovi aukesi ja Tymppi seiso etheisesä, jollonn Ville, että mitäs mie sanoin. Nyt menthiin. Matti jäi amheeseen.

Kouluhan ei suinkhaan vieny nuorten miesten energioita kokohnaan. Sitä riitti joppaukseenki. Pyörän hollarila kaks-kolme kiloa kahvin salakuljetus ei tahtonu lyä leivile, jollon Ville ehotti erhään loman alla, että lähemäpä pojat Pelhoon ja haema kahvia joen poikki. Miehän olin heti valmis ko melperi sothaan.

Niin met Villen kansa haima Nivanpäästä poikki viisikymmentä kiloa kahvia ja päätimä myyä sen lastin Roaniemelä. Vuosi taisi olla 1959 tai 60. Sillon oli vielä Ritavalkeassa rajan puomi ja huoli oli mitenkä pääsemä sen ohitte. No, ropleemi oli pieni, ko miehän olin ollu postiauton rahastajana ja tunsin Pellon postin väen. Kahvit postisäkhiin ja plommi pääle ja eikö Roaniemele. Sielä kahvi myythiin takseile ja muile halukhaile. Ei se paljo tuottanu, ko majottuaki piti. Tulipahan vain kokkeiluksi seki homma. Eihän joppaus siihen loppunu, mutta se sai uusia muotoja.

Ruethiin harrastahmaan vaihtokauppaa erilaisten nautinta-aihneitten ja kahvin kans. Koskhaan ei jääty kiini.

Mie pääsin syksylä 61 Kolarin Pasmajärvele väliaikhaiseksi opettajaksi. Veljet Ville ja Timo tulivat viehraiksi syys-lokakuun vaihteessa. Asuin sillon koulula, ko vakituinen opettaja oli virkavaphaala. Hauskaahan meilä oli. Herroilla oli metsästysasheet mukana ptruunoitten kansa. Siihen aikhaan Pasmajärvelä oli paljo lintuja ja vähä metsästäjiä. Ensimmäisenä päivänä lähimä metsäle koulun takana olevalle vaarale. Saalista ei tullu, koska puussa oli vielä lehet. Ville lohutti, ettei se mithään. Lähemä aamula aikasten ja otama koira mukhaan. Eihän meilä ole koiraa. Se selvisi kyllä aamula ani varhain, että koira olikin Mosse. Ajoima kylän ohitte. Tielä oli valokeilassa lintuja. Sillon Ville pyssäytti Mossen ja valoissa ammuthiin kolme lintua. Samassa tuli paikale vanhempi nainen ja sano, että on ne ennen linnut saahneet olla täälä rauhassa. Met keräsimä saahliin ja koulun jälkheen kolme riekkoa paistethiin kymmenen litran rautapaassa meheväksi ruaksi, jonka nautima suurela mielihyän tuntheela pienelä pelola, että oliskohan muori ilmottanu poliisille. Ei siitä kuitenkhaan kuulunu mithään jälkheenpäinkhään.

Seuraavan päivän aloitin koulun norhmaalisti aamuharthauella. Harthauen jälkheen ensimmäisen oppitunnin alussa Ville ja Timo kävelivä luokhaan ja mie esittelin net oppihlaile tarkastajina. Päivä siinä kului opetuksessa ja tarkastajien kysellessä rattoisasti. Valitettavasti en muista tarkastajitten kysymyksiä. Ilmeisesti ne on olheet asiallisia ja jopa humoristisiaki, ko kaikila oli niin hauskaa.

Seuraava päivä oli lauantai. Koulun jälkheen kävimä metälä. Saalista ei saatu. Saunomisen jälkheen mietimä mitä tehhään. Sillon joku hoksasi, että Olavi Virta pumppusa kans oli Sieppijärven Sisula. Eikö sinne Erkin Mossela. Sisun talola kuulthiin Virran hienoa ääntä ja tulkintoja. Tansipaikan pihala oli Olavi Virran hieno Bel Air, ameriikan rauta. Reissu oli hauska ja antoisa. Siitä ei muuta, mutta harmittihan se urheita metästäjiä, ko koira vaurioitu matkala. Saimahan met kuitenki koirama takasi Pashmaan. Metästys loppu siihen ja tarkastajakki poistuivat alkuviikosta maalikylile. Näitten muistelusten myötä toivotan sulle Vilho kaikkea hyvvää.

ALBERT EINSTEIN JA WILLE

Professori Vilho Lantto: Sähkötekninen teollisuus kasvoi ja monipuolistui nopeasti niin informaatio- kuin energiasovelluksissa 1800-luvun parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Tämän joutui kokemaan myös Saksan Ulmissa 1879 syntynyt Albert Einstein jo yksivuotiaasta lähtien perheen muuttaessa 1880 Müncheniin, missä hänen isällään yhdessä veljensä kanssa oli dynamoja, kaarilamppuja ja puhelinjärjestelmiä valmistava yritys. Insinööriä Einsteinista ei tullut, kylläkin tekninen asiantuntija seitsemäksi vuodeksi Bernin patenttitoimistoon. Varsinaiseen informaatiotekniikan kehittämiseen Einstein osallistui vähän. 1920-luvun loppupuoliskolla hän tosin oli läheisessä yhteistyössä useiden yritysten kanssa erilaisiin tuotekehitysprojekteihin liittyen. Merkittävää tulostakin syntyi jopa informaatiotekniikkaan liittyen. Hänen Anschütz-yritykselle kehittämästä gyrokompassista tuli todellinen menestys, jopa niin, että kaikki Saksan ja monen muunkin maan sotalaivat ja sukellusveneet varustettiin tällä uudella kompassilla. Yhtä menestyksekäs ei ollut hänen Leo Szilardin kanssa AEG:n tutkimuslaboratoriossa tekemä täysin meluttoman jääkaapin kehittämisprojekti, vaikka sen tiimoilta he hakivatkin kymmenkunta patenttia. Myöhemmin heidän tiensä kohtasivat Yhdysvalloissa maailmansodan kynnyksellä 1939. Szilard tuli ehdottamaan maailman tunnetuimmalle pasifistille, että tämä kirjoittaisi presidentti Rooseveltille ja ehdottaisi Yhdysvaltojen käynnistävän toimenpiteet atomipommin rakentamiseksi. Ja näinhän sitten tapahtui tunnetuin seurauksin. Einsteinin perustavaa laatua oleva merkitys nykymuotoisen informaatiotekniikan kehitykselle on kuitenkin toisaalla. Hänen vallankumoukselliset aineen ja säteilyn ominaisuuksiin sekä niiden välisiin vuorovaikutuksiin liittyneet paljastukset ovat keskeisellä sijalla tätä merkitystä arvioitaessa. Heti ensimmäinen Einsteinin fysiikan ihmevuonna 1905 ilmestyneistä viidestä julkaisusta liittyy oleellisella tavalla näihin paljastuksiin. Julkaisuhan käsitteli valosähköistä ilmiötä, missä metallia pommittava valo irrottaa siitä elektroneja. Tällöin metalli varautuu positiiviseen jännitteeseen, mistä ilmiö on saanut nimensä. Valon irrottamien elektronien energioista Einstein pystyi osoittamaan, että valolla on aalto-ominaisuuksien lisäksi myös hiukkasluonne. Valo koostuu hiukkasista, fotoneista. Einstein julkaisi 1917 valon ja aineen välistä vuorovaikutusta koskevan tutkimuksensa, missä hän kuvasi elektronivirityksen laukeamiseen normaalisti liittyvän spontaanin fotonin syntymisen lisäksi myös toisenlaisen fotonin syntymekanismin. Tässä ns. stimuloidussa syntytapahtumassa virittyneen elektronitilan laukaisee tuleva fotoni synnyttäen toisen täysin itsensä kaltaisen fotonin johtaen siten valon monistumiseen. Tämän ilmiön pohjalta onnistuttiin rakentamaan 1950-luvun lopulla ensimmäiset laserit. Pienet puolijohdeliitoksista valmistettavat diodilaserit ovat valolähteinä laajasti käytettyjä komponentteja tämän päivän informaatiotekniikassa. Samoin ovat myös valon havaitsimet, jotka niinikään perustuvat puolijohteisiin ja niiden liitoksiin. Ennen sähköistä lennätintä tiedonsiirto tapahtui pääasiallisesti valon avulla optisesti. Varhaisina viestintämenetelminä olivat savumerkit ja merkkitulet. Kreikkalaisten rakentamat soihtulinkkiketjut olivat jo suhteellisen tehokkaita tiedonsiirtolinjoja. Linssien kehittymisen myötä alettiin Euroopassa aina Ruotsia myöten rakentaa 1790-luvun lopulla jo optisia lennätinverkkoja, vaikka niiden toimintakyky olikin säästä riippuvainen. Sähkölennätin ja vähän myöhemmin puhelin syrjäyttivät optisen tiedonsiirron noin 150 vuotta sitten. Kiitos Einsteinin uraa uurtavien töiden, olemme voineet palata takaisin optiseen tiedonsiirtoon. Optisiin kuituihin ja laserdiodeihin perustuvana siitä on tullut erittäin tehokas tiedonsiirtotapa ja kuitulaserien käyttö mahdollistaa siirron toteuttamisen jo täysin optisena ilman elektronista signaalien vahvistusta. Optisen tiedonsiirron ohella fotoneihin perustuva fotoniikka on vallannut laajan alueen informaatiotekniikassa. Erilaiset valotunnistimet huolehtivat pimeän tullen teiden, pihojen ja monien muidenkin alueiden valaistuksesta, varoittavat asiattomista vierailijoista kodeissamme, aukovat meille ovia liikkeissä sekä korvaavat katkaisijoita valojen sytyttämisessä ja sammuttamisessa. Vastaavanlainen laaja käyttö on myös valoa synnyttävillä diodilasereilla nykyisessä informaatiotekniikassa. Ne lukevat ostamiemme tavaroiden hinnat liikkeiden kassoilla, cd- ja dvd-levyille tallennetun musiikin ja kuvainformaation sekä cd-rom-muisteihin tallennetun tiedon tietokoneissamme, linjaavat meille rakenteet rakennuksissa ja muissa konstruktioissa ja korvaavat jopa vanhat karttakepit kynän kokoisina osoittimina luennoillamme. Valon hiukkasluonteen paljastamisen jälkeen Einstein osoitti jo 1907 kiinteän aineen ominaislämpöä käsittelevässä julkaisussaan kvantittumisen olevan yleisen luontoon liittyvän ominaisuuden, joka säätelee myös materiaalisten hiukkasten käyttäytymistä. Esimerkiksi seinäkellon raskas heiluri voi heilahdella vain tietyillä diskreeteillä heilahdusamplitudin arvoilla vastoin omaa havaintomaailmaamme. Pienen atomin lämpövärähtelyissä kiteen sähköpotentiaalissa värähtelyenergian kvantittumisella määrättyihin diskreetteihin arvoihin on kuitenkin hyvin suuri vaikutus kiteen ominaislämpöön, kuten Einstein julkaisussaan osoitti. Näillä töillään Einsteinista tuli ratkaisevalla tavalla myös kvanttifysiikan - yhden viime vuosisadan fysiikan kolmesta suuresta käsitteellisestä vallankumouksesta - keskeinen rakentaja. Hän oli myös kahden muun fysiikan käsitteellisen vallankumouksen, suppean ja yleisen suhteellisuusteorian kiistaton rakentaja. Näiden kolmen pohjalta oli sitten mahdollista paljastaa kiinteän aineen kuten puolijohteiden fysikaaliset ominaisuudet viimeistä sokkeloa myöten ja rakentaa tämän tietämyksen pohjalta nykyinen kiinteän tilan elektroniikka transistoreista lähtien, mikä puolestaan muodostaa nykyisen informaatiotekniikan materiaalisen kivijalan. - Studia-generalia luento Oulun yliopisto (Kaleva)

OULUN YLIOPISTOA KEHITTÄMÄSSÄ

Nuorta yliopistoa rakentamassa Pekka Rahko Kaleva Oulu Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiö, ylioppilaskunta, Oulun yliopiston rakentamisen neuvottelukunta, Oulun yliopistoseura, Professoriliitto ja niin edelleen. Vilho Lanton muistellessa moninaisia luottamustoimiaan tulee selväksi, että sähkötekniikan emeritusprofessori on ehtinyt olla monessa mukana.

Tehtäväkentän kirjo kertoo myös, että Lantto on saanut aitiopaikalta seurata yliopiston kasvua miltei sen alusta asti. Eikä pelkästään seurata, vaan aktiivisesti rakentaa ja kehittää yliopistoa monelta kantilta alkaen aina Välkkylän ylioppilaskylän rakentamisesta 1960-luvun puolivälistä lähtien.

Konkreettisin esimerkki uuden luomisesta on yliopiston rakentamisen neuvottelukunnan ohjaamana aloitettu yliopistokampuksen rakentaminen. "Linnanmaa oli valtava rakennusprojekti", Lantto päivittelee.

Tehtävään valjastettiin jopa vuonna 1919 perustettu Oulun Korkeakouluseurakin, joka vuonna 1969 muutti sääntönsä ja nimensäkin Oulun yliopistoseuraksi. "Seuran johtamisesta tuli sitten minullekin lähes neljänkymmenen vuoden pesti."Nuorella tutkijalla riitti kuitenkin aikaa ja voimia annettavaksi tiedeyhteisön kehittämiseen."Osallistumisen näki tärkeänä, kun yliopisto oli nuori ja Pohjois-Suomeen oltiin rakentamassa jotain aivan uutta", Lantto perustelee.

Nykyään yliopistoväellä ei enää aina löydy aikaa yhteisöjen parissa toimimiseen. Professoreilla riittää projekteja pyöritettäväksi, ja Lantto arvelee sen varmasti hillinneen osallistumisen mahdollisuuksia. "Professorin tehtäväksi on tullut hankkia tutkimusrahoitusta", Lantto kärjistää.

Teknillisessä tiedekunnassa Lantto on myös nähnyt Oulun teknologiaihmeen nousun. Elektroniikkainsinöörien valmistuminen yliopistosta heti 1970-luvun alusta lähtien lienee saanut Nokian siirtämään radiopuhelintehtaansa Helsingistä juuri Ouluun. Olihan Nokialla jo ennestään tuotannollista toimintaa Oulussa.Tekesin perustaminen 1980-luvulla oli myös erittäin tärkeä Oulu-ilmiön toteutumiselle. Ilman Tekesin rahoitusta Oulun teknologian nousu olisi Lanton mukaan ollut hankalaa. "Tekniikan puolen tutkimus vaatii isot laboratoriotilat henkilökuntineen", hän perustelee.

Mutta kaiken kaikkiaan Oulussa hyödyttiin siitä, että yhteiskunnassa oli oikea aika siirtyä teknologiassa iso askel eteenpäin. "Siinä oli monia hyviä yhteensattumia, loistavia sattumia", Lantto muistelee."Samanlaista ilmiötä, jossa näin tuotaisiin Oulu tunnetuksi maailmankartalle, ei ole helppoa tuottaa uudelleen."Oulun asemaan ovat vaikuttaneet myös uuden yliopistolain tuomat muutokset."Aalto-yliopisto on nostettu ihan omaan asemaansa muihin tekniikan alan yliopistoihin ja tiedekuntiin nähden."Lantto on silti optimistinen Oulun osaamisen suhteen. "Neljännen sukupolven matkapuhelinverkkojen kehittelyssä Oulu on pysynyt hyvin mukana." "Samanlaista ilmiötä, jossa näin tuotaisiin Oulu tunnetuksi maailmankartalle, ei ole helppoa tuottaauudelleen." Kaleva

BY LAND-ROVER TO ARCTIC OCEAN

This was the summer of 1963. Age had already been two and a third source of DM had just wiped more than two zeros. Unfortunately, it is not possible to proceed with their age. The first winter was over, the University of Oulu, Finland - winter, which was launched in the autumn of 1962 with roommate Matti behind Tuira railway. The real home was, however, Domus Botnica, with Tuure, other well-known expertise in hosting. Matti thought cars seemed to be more concrete than math equations, and so he had failed to Oulu and moved to Helsinki in the autumn. So far so good and, if necessary fitness base in Helsinki.

At the time, was at home in Pello farming changed already mostly hobby. It is not just manpower needed. After studies in winter, I had a job during the summer, however, well known. The trees had been sawn in good time, and now they came home to build a new house in 1961 to replace the burnt. Together with the neighbor's landlord - Six Lake Antin - with these activities had taken place early in the spring. Matti winter instead of cars among repairing was taken in the spring of my father's old Land Rover in Tornio repair purposes. Jeep had been standing for some time without to be inspected, even though yes, at least driving remote roads and at night - even without tyres . Matt's authoritative make-up it began to become driver-jeep.

Wille, and so began to seep Find messages: "Be prepared to Wille, Wille's wife expects you too" (picked from a sample of the style of the letter from the autumn Matt's). Then it was a festive day in summer, when the jeep came around, decorated with Pello 'share of cash right solution' decorating the pages of the driver, 'Peugeot secure investment and a valuable car' assured passenger side and a "youth to help account for the top 'guided jeep to guarantee entry.

The front windscreen over yet announced a sponsors 'Pörhö's car dealership' and 'North Kaira's car'. These were Matt Tornio share of cash received in addition to sponsoring the role of the Norwegian Sea fishing trip. Destination was Komagjoki, Varanger fjord north of the Vadsö and Vardø between descending river. There reportedly was a red-meat easily to get. You are just wake the conscience of the construction of the packing and the jeep moved in as much as one Matt's ads tripcash already acquired a very tidy. Jeep was, of course, a convertible without the booths were filled and the back of all the necessary fuel from the tank. Matt assured that the jeep is in fine fettle, and so travel fever drove us to swift on the road. The initial stage of direct path through the Meltaus of Sodankylä and Ivalo was still very familiar to me, as the previous two summers - 1962 to three weeks, when I was on vacation army soldier condition - I had been running a log from Nellim to Veitsiluoto.

Was it in your ad, that the shortest route instead of the initially orienteering towards Rovaniemi. This is despite the fact that few, thirty kilometers of driving, the trip already broke jeep tire outbreak. Quickly investigate and point it was possible to capture jeep already traveled Portrait of Rovaniemi at the Arctic Circle. Santa's little workshop was non-existent at that time yet, in fact, nothing at all. On the way to Inari from Rovaniemi jeep advertisement was presented in all possible ways: rounding in Sodankylä, in Saariselkä took place at the top right and captured on film, and its share of the fund manager with Inari Norwegian Sea looked mystical sense, however, and so was translated jeep bow quickly toward Lake Inari UTSJOKI.

Kaamanen until the road was familiar to me as I was driven from there Karigasniemi to turn into a crossroads - the current Kaamanen Jouni's reindeerpowder place of purchase - ie liibets (timbers) sleepers, which are in short pines in this region were then saws. Kaamanen then began a fascinating obscurity.

The road went to smaller and smaller and eventually lost in the landscape also pines ends. We stopped to catch ourselves in the municipalities of Inari and Utsjoki pile, the border and we found a major part of the strange tail of a projectile. Very negligible impact on the top of Utsjoki next village, because it houses few in number were located in low-Koivikko scattered in the dark. Hotel of meat there was, at that time and the ferry carried a crew side of the village of Norway.

To Nuorgam no road for Finnish side, yet at the time. Somehow, it felt jeep avoiding going abroad, because upon arriving by ferry from Norway to the beach, it refused to boot anymore from start. Self-made SF-ID was in place by appropriately enough, nor seen any of the customs men. The old ferryman - I think Helander called - but not frantic, and quirk jeep came same ferry a couple of other cars, which were assisted by jeep while capacities of the driver. The bow was translated into Finnish on the head situated towards Polmak. Here's trip continued through the Varanger Tana river's mouth. Had reached the Norwegian Sea.

So it seemed the world very wide. The water just is not any longer be able to make coffee. It tasted too salt. The Arctic Ocean has taught us the first time in the right ways of the sea. Small deserted cemetery and the Tomb of the finnish people stones they had drove along the road towards the water island, a region known as the Center. But there is no liquor trade here - had a quick observation on entering the city. The closest one was reportedly in Hammerfest. And yet, the 60-percent finsprii had to be medicine. Water island was still a hundred miles to Komag river. Had to fill up jeep and the men.

But red meat is the taste in your mouth already, so no more than luck. The house was located a few one-horse town Komag river mouth of the sea. From there, we had to acquire the necessary permits. And they were found. Hakalax-called house once lived in Finland came Hakalas. The house came to the center and the people lived at the other end, another cattle. Laestadian Oulu Male Date of publication, appeared to be in the house to give mental nourishment. Finnish spoken, and seemed very friendly.

Now, there was Komag river. Permits were in your pocket and it felt quite bustling river salmon. Was the only place to find a suitable position. Jeep was easy to move treeless mountains. So we drove it fells a dozen miles along the river up until we found the appropriate fish and affecting the position of the place. Camp just up and to raise salmon. But salmon seemed not to be eating our lures. It would be for both men and equipment for flaws. Passers-by in long rubber-boots and subtle raised salmon, yes we camped split. In a few days after the company, we prefer to continue the journey.

Taking off camp - and not all salmon produced by compression problems - and we drove back to the river mouth. But what in the world - was the river mouths full of fishermen. We heard that the big mass of salmons had come from the sea to the river mouth. Now it was favorable to us pace, virtually redmeat fihes about kilo in weight began to increase our lures from the river. You can do the tent cabins. Began to stir up a storm from the sea. In strong headache I stayed lying in the tent when Matt went fishing after the other. Headache and storm reached its quite unbearable, and I suspected already in receipt of rooflesscartrip. Matt from the river enters the coefficient on him some. But as soon as he began his doctoral treatment. He cooked coffee-kettle with water and mix it with maybe finsprii - probably found it, after all, the water island. It became a good medicament, pain was instantly gone, and so could feast on this same coffee-kettle boiled redmeat sea-salmons. We felt that there was no fishing trip Komag river gone to waste.

In the morning, not been reflected in salmons longer any trace. So we decided to continue the journey. But where? Well, Hammerfest, however, it would be liquor store and Nordkapp would you go along. So, back to Vadsø and then to the bottom of fjord and still Varanger Tana bru. Here was directed towards the Arctic Ocean jeep bow to the road and begin Teno fjord towards the bottom. Yes landscapes were worth experiencing.

O ja jeppi - said the old man arctic Teno fjord after our jeep on the move. He recollected to have seen them also to the Germans during the war. From Teno fjord continued the journey to Lakselv. On the way we offered a ride to a Norwegian man who was going to bike 80 kilometers away from the reindeer after the other. Lasso was ecorating the man, he had children studying in Oslo. On the Arctic Ocean after Lakselv felt really great place. Our goal, however, was elsewhere. Perhaps the North Cape?

Thus, continued up Porsanger Fjord always to Russenes, which at that time the ferry left the North Cape. Arriving in a tent erected in the sea, the pier near the ferry departure. Calm sea glittered quite attractive. Seagulls flight consolidates schools of fish at sea. Fishing boats on the beach was catching results, etc. Hoped to get balance sheets and the sea to fish cods. And it is quite successful. We hired two young boys and we were able to go sea fishing. It was really favorable the sea. Sei-fish and cod rose very far into the night, nonstop. In the morning, when the rising sun had run out of hot tent and raised in Peter's fishes we found the right fish catch. Now it was already working on cleaning and preservation of fish for transport.

The ferry was near the beach house little cafe. The next summer, 1964, when we measure the mass of Muonio world map - there was the end of summer also Matt involved with Volkswagen - we were served in Eskelinen's passenger's home was a student summer job Irja, who told me she was last summer's 1963 work at Russenes's bar. We played a bar at that time, however, have seen even ask if we had a ferry passage from the North Cape.

When the raft is then belonged to the bar and not even received a good report back to the flow of which, we decided to leave the North Cape, and will continue to intervene to Hammerfest. Jeep towards the bow just Skaidi and then on to a ferry from Hammerfest. During the trip, the ferry came to be even raise a few sei-fishes from sea. Hammerfest, a tent camp erected correctly, which was located in a good year history. Jeep reacted slightly unusual way of roads hilly typical of a change in Norway. It disappeared with brakes! It was then of Hammerfest program period. The campsite we tried to find them. But no matter how jeep was aired, not only found the brakes. Ultimately did not help other than to leave it without footbrakes the road, in addition to other pedestrians wandering cows and sheep also. Was very fortunate to travel back towards the gate, first Skaidi, as only once a cow's backside would slow down the flow jeep. From Skaidi it was assumed towards Alta over and above the very high mountains, so that a roadside snow found still.

Kautokeino environment in place as from June Lapps lived along the road. The aim was to Tromso. This, however, had already for jeep too much. Alta, it started to leak oil, gearbox, and not a new invention that - plastik padding - unable to prevent leakage. Had to get used to the idea that the jeep had no brakes and the leaked oil. Alta heard that Hetta between Kautokeino and the road was already in the condition that it could drive jeep. That's life. None other than oilcallonas and petrolcallonas and also towards Kautokeino.

Kautokeino continued to travel directly toward Hetta and from here towards the mouth of the river of fire and then Kilpisjärvi's Kaaresuvanto direction. Was again busy fish. Now Lätäseno arm, where Matt and Thure had been in previous summer fishing. At the time, hosted Kaaresuvanto Vuolivirta. He welcomed us with open arms to welcome with our jeep his service-complex. Jeep was supposed to be parked carefully at the service station side of the road, in order to attract passers-by the house. It was now possible to stay in attraction. For us, it was believed, even tasks such as the Lapps imported for sale to the screens pricing. Pricing rule was: the lower panel, the higher the price, because no one will buy bad cheap.

Complex have also affected the school in Tornio Pirilä's Ilkka - future priest, who was a kind of tourist guide in place. Unbraked and oil leaking eventually became jeep Lätäseno arm along the departure of German prisoners of war commissioned the road. And now, a fine jeep task. Reached the desired position on the shore of the river to erect the camp. But fishes were not been properly eating and grayling.

The journey began to feel the stresses in addition to already also the crew of the jeep. And when fishes was very clammy, not from that Lätäseno camp after a very long time. Kaaresuvanto back for a while yet to follow that the magician works jeep and then bow to the south. The goal was the now Pello, but approaching the crash, Matt realized that this is a good fishing river - Äkäsjoki. So to Äkäslompolo!

Acquainted at that Ylläs resting at the feet of the mysterious village. It then became the target for several cross-country skiing during the winter to come. Lompolojärvi's Herman in Luosu accommodation consisted of those ski trips benchmarks. Panky was even a plot of land area, but unfortunately there was so short-sighted and perhaps the poor, that the project at that time been completed. Trout and grayling luster in the eyes of following Äkäsjoki tempting flirtation along the road arm. Efforts to one! But yes, fish load Russenes mainly consisted of cod, and to stand when the jeep bow eventually was turned into Pello. Had two weeks went on journey. Construction work had progressed reasonably well. Such was the great Norwegian Sea fishing trip.

Matt's diligent in photography has saved us lots of snapshots from that history. Afterwards, I spent many moments of nostalgia that images people. Very appealingly, for example, the old man's apparent arctic Teno fjord's end of the Gulf when he says: 'O ja jeppi'. So bad went jeep during the trip over there, that it was no longer just the use of game. Kalevi Enbuske's workshop in Pello got ago by jeep resting place of old age.

Wille
Translated with the help of Google

Barentsinmeri

Varangin vuonosta aukeaa Barentsin meri. Meri sai nimensä hollantilaiselta löytöretkeilijältä Willem Barents. Hän yritti löytää koillisväylää 1594, jolloin hän löysi Novaja Zemljan. 1596 hän löysi kaverinsa Jacob van Heemskerkin kanssa kesäkuussa Karhusaaren, joka nimettiin lähellä uineen jääkarhun mukaan ja Huippuvuoret. Alkuvuodesta 1597 laiva juuttui jäihin Novaja Zemljalla. Miehistö lähti avoveneillä kohti Kuolaa. Kaksitoista seitsemästätoista selviytyi, Barents kuoli keripukkiin 20. päivänä heinäkuuta 1597.

Barentsin meri on Jäämeren osa, joka jää Huippuvuorten, Frans Joosefin maan ja Novaja Zemljan väliin. Karhusaari luetaan Huippuvuriin kuuluvaksi ja on kuulunut Norjalle vuodesta 1925, vaikka Neuvostoliitto oli vaatinut sitä itselleen, viimeksi 1947. Novaja Zemlja ja Frans Joosefin maa kuuluvat Venäjään.

Frans Joosefin maa eli Lomonosovin maa koostuu 191 saaresta, jotka löysi kaksi naparetkeilijää Itävalta-Unkarista, Julius von Payer ja Karl Weyprecht 1873.Hekin olivat etsimässä Koillisväylää. Saaristo sai nimensä Itävallan keisarin Frans Joosef I:n mukaan. Norjalla oli aluevaatimus saariin 1896, kun Fridtjof Nansen asui siellä kaverinsa Frederik Georgen kanssa, mutta Neuvostoliitto otti saaret hallintaansa 1926.

Norja ja Venäjä sopivat 2011 kesällä Barentsinmeren jakamisesta.

KOMAGIN MERENRANTAA

Thursday, August 1, 2013